Ainutlaatuinen Itämeri – lyhyt tietopaketti

Itämeri on Atlantin valtameren sivumeri, joka lukeutuu murtovesialueisiin. Murtovesialueen veden suolapitoisuus on makeaa vettä korkeampi, mutta pitoisuus ei saavuta valtamerien suolapitoisuutta. Vähäsuolaisuutensa lisäksi Itämerestä tekee ainutlaatuisen sen monet muut erikoispiirteet, kuten meren pieni koko ja mataluus. Verrattuna esimerkiksi Atlanttiin, joka on syvyydeltään keskimäärin lähes neljä kilometriä, Itämeri on erittäin matala – sen keskisyvyys on vain noin 54 metriä. Mataluudestaan johtuen Itämeressä on todellisuudessa melko vähän vettä. Se muistuttaakin hyvin monella tapaa enemmän järveä kuin valtamerta.

Itämeren alue

Itämeri voidaan määritellä maantieteellisesti kahdella eri tavalla. Varsinaista Itämerta rajaa pohjoisessa Pohjanlahti ja lounaassa Tanskan salmet. Usein puhutaan kuitenkin laajemmin Itämeren alueesta, joka jakautuu seuraaviin osa-alueisiin:

  • Kattegat
  • Tanskan salmet
  • Arkonan allas
  • Bornholmin allas
  • Gotlannin meri
  • varsinainen Itämeri
  • Riianlahti
  • Pohjanlahti
  • Suomenlahti

Itämeri on kooltaan suhteellisen pienikokoinen meri, sillä sen kokonaispinta-ala on noin 415 255 neliökilometriä. Sillä on kuitenkin suuri valuma-alue, joka on lähes nelinkertainen itse meren kokoon verrattuna. Osittain juuri pienestä koosta ja valuma-alueen erityispiirteistä johtuen, Itämeren yksi suurimmista uhkatekijöistä on rehevöityminen. Itämeren valuma-alueella sijaitsevat maat ovat teollisuusvaltioita, joiden alueella asuu yhteensä noin 90 miljoonaa ihmistä. Teollisuuden lisäksi alueilla laajasti harjoitettu maa- ja metsätalous sekä elintarvikkeiden tuotanto kuormittavat merta runsaasti. Myös veden rajoittunut vaihtuminen lisää osaltaan rehevöitymisen riskiä. Rehevöitymisen vaarallisuutta ei voi vähätellä, sillä se aiheuttaa muun muassa myrkyllisten leväesiintymien leviämistä ja merkittäviä muutoksia eliöyhteisöissä ja kalastossa. Lisäksi pohjan happikato kiihdyttää rehevöitymistä entisestään.

Ilmasto

baltic-sea-1615298_960_720Itämeri on merenkulun kannalta haastavaa aluetta erityisesti talvisin, jolloin merta peittää jääkerros. Alueella liikennöiviltä laivoilta vaaditaan tietty jääluokka, eli niiden tulee olla koneteholtaan ja rungoltaan riittävän vahvoja. Lisäksi merenkulkua helpottamaan on kehitetty tehokkaita jäänmurtajia.

Itämeren jäätyminen johtuu alueella vallitsevasta ilmastosta, jota hallitsee talvisaikaan alueelle ulottuva pohjoisen polaarinen vyöhyke. Tavallisesti Itämeren jäätalvi kestää marraskuusta aina toukokuun loppuun saakka, mutta jään esiintyvyys voi vaihdella hyvinkin runsaasti vuosien välillä. Itämerellä esiintyy sekä paikallaan pysyvää kiintojäätä että tuulten ja virtausten mukana ulapoilla liikkuvaa ajojäätä. Liikkuessaan ajojää hajottaa jääkenttää laajasti lautoiksi, joiden halkaisija voi olla jopa useita kilometrejä. Erityisesti ajojään liikkeen synnyttämät ahtauma-alueet ja sohjovyöt hankaloittavat talvista merenkulkua, sillä alukset eivät kykene liikkumaan näissä olosuhteissa ilman jäänmurtajien apua.

Itämeren merivesi on voimakkaasti kerrostunutta, mikä tekee tästä ainutlaatuisen järvistä ja valtameristä eroavan meren. Pintaveden kerrostuneisuus muuttuu vuodenaikojen mukaan, kun taas suolaisuus saa aikaan syvien vesien pysyvämmän kerrostuneisuuden. Lämpötilakerrostuneisuus vaihtelee eri vuodenaikoina. Syksyllä pintaveden jäähtyessä se alkaa painua raskaampana syvemmälle kohti pohjaa ja syntyy ns. syksyinen terminen pystysuora kierto. Keväällä pintaveden alkaessa lämmetä siitä tulee aluksi painavampaa, mutta saavuttaessaan maksimitiheyden lämpötilan, se lakkaa painumasta syvemmälle. Tuuli sekoittaa merivettä ja tämän vaikutuksesta lämpö siirtyy pintaveteen, jolloin pintaan syntyy lämpimän veden kerros. Mitä syvemmällä ollaan, sitä vähäisempää ja hitaampaa lämpötilamuutos on. Pintakerroksen lämpötila voi aurinkoisina hellepäivinä kohota +20. Syvät vedet ovat puolestaan lämpimimmillään myöhään syksyllä.

Makea ja suolainen merivesi

Itämeren vesi on laadultaan murtovettä, eli sekoitus sekä suolaista että makeaa vettä. Erityisesti meren eliöiden kannalta murtovesi on haasteellinen ekosysteemi, sillä vesi on liian makeaa valtamerten eliölajeille ja toisaalta liian suolaista useimmille makeassa vedessä viihtyville lajeille. Itämeren eliölajien määrä on suhteellisen pieni, mutta tiettyjen lajien yksilöitä voi esiintyä meressä runsaastikin. Eliöt ovat sopeutuneet kylmiin olosuhteisiin, ja osaltaan niiden elämää helpottaa suolapitoisuuden vaihtelun pienuus, jolloin eliöillä on aikaa sopeutua muutoksiin.

Itämeren suolapitoisuus on pieni, noin 1% – vertauksena valtamerten suolapitoisuus on suurempi, noin 3,5%. Suolapitoisuuden vähäisyys johtuu monista eri tekijöistä. Yksi olennaisimmista tekijöistä on valtameristä tulevan suolaisen veden vähäinen määrä: Itämeren pohja nousee jyrkästi Skagerrakin ja Kattegatin välillä. Tästä johtuen kaikkein suolaisin vesi jää Skagerrakin pohjaan. Sateet ja valuma-alueiden joista Itämereen virtaava makea vesi myös vähentää osaltaan suolapitoisuutta.

Itämeren ekosysteemin kannalta tärkeitä ovat ajoittaiset suolapulssit, jotka tuovat suolaista ja hapekasta vettä Pohjanmereltä. Painuessaan raskaampana pohjaan, runsassuolainen valtamerivesi työntää pohjan vähähappisen veden tieltään. Näin syvänteissä vallitseva happikato helpottuu ja samalla ehkäistään sisäisestä kuormituksesta aiheutuvaa rehevöitymistä.

Post A Comment

Your email address will not be published. Required fields are marked *